Uusin kulttuuripoliittinen linjaus keskittyy muutosvoimaan ja kansainväliseen vaikuttavuuteen samalla kun kulttuurin asema suomalaisten elämässä pyritään turvaamaan. Kulttuuripoliittisen linjauksen pyrkimyksenä on demokratian vahvistaminen, sivistyksen turvaaminen ja kestävyyssiirtymän edistäminen. Samalla kulttuuri valjastetaan muun muassa kaupunkikehityksen veturiksi, matkailualan moottoriksi ja alueellisen vetovoiman vahvistajaksi. Taiteen avulla edistetään myös suomalaisten hyvinvointia ja yhteisöllisyyttä. Rosa Meriläinen taas avaa uusimmassa kirjassaan Puolustuslinja korvien välissä kulttuurin roolia osana suomalaista kokonaisturvallisuuden mallia.

Kulttuuri nähdään siis vahvasti osana kokonaisuutta, ei niinkään omana, itsenäisenä yksikkönään, vaan yhteiskuntaa läpileikkaavana voimana. Sitä kulttuuri parhaimmillaan onkin. Uusimman kulttuuripoliittisen selonteon kulmakiviin lukeutuu yhteistyö. Tämä ajattelutapa haastaa kuntien kulttuuripalvelut astumaan ulos omasta toimintakehyksestään ja rakentamaan systemaattista yhteistyötä muiden hallinnonalojen kanssa. Tietysti tästä päästään kysymykseen taiteen itseisarvosta ja autonomiasta, mutta käsitellään niitä toisessa postauksessa.

Alueellisen eriarvoistumisen näkökulmasta yhteistyö ei ole lisäarvo, vaan välttämättömyys. Kulttuuripalveluiden saavutettavuus vaihtelee kunnittain, ja verkostot vahvistavat paikallista toimintaa tuoden pienillekin paikkakunnille mahdollisuuksia, joita yksin olisi vaikea saavuttaa. Samalla tavoin myös kansainvälisyys nähdään kulttuuriviennin sijaan mahdollisuutena verkostoitua, ja jakaa niin osaamista, toimintamalleja kuin rahoitustakin.

Rakenteelliset haasteet kuitenkin hidastavat yhteistyön toteutumista. Tutkija Vappu Renkon mukaan Suomen kulttuuripolitiikan aluerajat ovat epäselvät, kansallinen ohjaus tulee useasta suunnasta, ja kulttuurin aluehallinnosta puuttuu koordinoiva taho. Aluehallinto on jatkuvien uudistusten kohteena, ja kulttuuripolitiikkaan kohdistuu moninaisia, toisinaan ristiriitaisiakin odotuksia.

Yhteistyötä ohjaa myös taloudellinen realiteetti. Resurssien rajallisuus luo painetta kumppanuuksien rakentamiseen, jotta kuntalaisille voidaan turvata riittävät kulttuuripalvelut. Samalla se vaikeuttaa yhteistyötä: usein tuplatitteleiden alla työskentelevät kulttuurialan työntekijät eivät ehdi muun työn ohessa edistää yhteistyötä riittävällä tavalla. Toisaalta yhteistyö saattaa olla kokonaan riippuvaista ulkopuolisesta hankerahoituksesta, jonka päättymisen myötä yhteistyö lakkaa kokonaan. Tämä paradoksi on kulttuuripolitiikan keskeinen haaste, jossa yhteistyö nähdään ratkaisuna, mutta sen rakentamiseen ei aina ole rakenteellisia edellytyksiä.

Tällä hetkellä alueellinen kulttuurihallinto muodostuu useasta toimijasta: maakunnan liitoista, aluehallintovirastoista, elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksista sekä Taiteen edistämiskeskus aluetoimipisteineen ja alueellisine taidetoimikuntineen. Käytännössä alueellisen kulttuuripolitiikan koordinaatiota ei kuitenkaan ole annettu selkeästi minkään tahon vastuulle, eikä kulttuurin aluehallinnossa ole pysyvää,  toimijoita yhteen kokoavaa yhteistyörakennetta. Monitoimijaisuus tarjoaa mahdollisuuksia, mutta viime vuoden lopulla julkaistun Yhteistuumin kehittämishankkeen tutkimuksen mukaan ilman selkeää koordinaatiota se johtaa myös vastuualueiden hämärtymiseen.

Alueellisen eriarvoistumisen ehkäisemiseksi yhteistyö ei voi jäädä yksittäisten toimijoiden aktiivisuuden varaan. Tarvitaan selkeitä vastuualueita, yhteistyötä tukevia rakenteita sekä poliittista tahtoa luoda puitteita, jossa kulttuuripalvelut eivät toteudu vain kasvukeskuksissa. Kysymys ei lopulta ole vain kulttuuripalveluiden järjestämisestä, vaan siitä, millaista yhteiskuntaa rakennamme.

Yhteistyö on väline, mutta myös resurssikysymys.

Lähteet:

Kulttuuripoliittinen selonteko

Väitöstutkimus: Suomen alueellinen kulttuurihallinto kaipaa kehittämistä

Kuntarajat ylittävä yhteistyö kulttuuritoiminnassa